Elämäni päivät alkavat pelottavalla tavalla muistuttaa toisiaan. Jos ajattelen vaikka viikon viimeisenä päivänä edellisiä, niin en voi erottaa päiviä: ei niin, että tuona olisin ollut kaverini kanssa, tuona käynyt ulkona ja tuona katsonut jonkin hyvän leffan. Mikään ei tunnu enää innostavan... Ja olen lähes täysin yksin, ja siinä tilanteessa ei paljoa mikään kiinnosta. Tänäänkin taas samaa vanhaa paskaa. Koulussa muiden pilkan kohteena, kotona isä löhöää kännissä apaattisena sohvalla ja kaataa kitusiinsa Olvia. Ja äiti ei ollut tullut vieläkään kotiin baarikierrokseltaan.
Hetken aikaa yritin keksiä muuta tekemistä, mutta en oikein voinut vastustaa kiusausta: minulle ei jäänyt mitään muuta pakotietä tästä pahasta maailmasta kuin lukkiutua huoneeseeni ja kuunnella taas kerran korviani hivelevää Mozartia. Sen jälkeen avasin tietokoneen: tietokoneella tulee oltua valtavasti. Istun sen ääreen heti koulusta tultua, ja yhtäkkiä huomaan että onkin jo yö. Olen nyt kuitenkin löytänyt - koneelta tosin - keinon saada ajatuksia kasaan; olen ottanut ison askelen elämässäni. Löysin kanavan pahan oloni purkamiseen: tämän blogin. Tuntuu heti paremmalta, kun tiedän, että miljoonat ihmiset ympäri maailmaa jakavat tuskani ja osoittavat minulle myötätuntoani. Uskon, että voin löytää netistä myös ystäviä ja helpotusta yksinäisyyden tundran piiskaaviin myrskytuulia vastaan.
Tässä kaikki tällä kertaa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti