Tänään olin koulussa seitsemän tuntia, aamukahdeksasta kolmeen iltapäivällä. Tämä aika kului mekaanisen työskentelyn parissa: vaikka koulussa pitääkin "ajatella" (tehdä tehtäviä), ovat nämä "ajatukset" täysin mekaanisia ja ulkoapäin annettuja. Eli ihminen toimii koulussa - kuten monissa muissakin töissä - täysin koneellisesti. Ihminen toimii koneellisen mekaanisesti aina kun asiat on tehtävä juuri tietyllä tavalla, ja on kannattavaa edetä ne lävitse ajattelematta. Ja eikö juuri suurin osa tehdyistä asioista tapahdu vallitsevien normien, pakotteiden, rajotteiden, sääntöjen, moraalien ja sen sellaisten mukaan. Suurin osa toimistamme on sellaisia, ettemme voi niihin juurikaan vaikuttaa - samassa tilanteessa keskivertoihminenTM olisi toiminut samalla lailla. Kaikki tämä aika soljuu eteenpäin kuin unessa, seuraten tapahtumia ja omiakin tekemisiään kuin unessa.
Siksi pohdiskelenkin usein, että voimmeko vaikuttaa tähän elämään. Itse olen usein yksinäinen ja "poikkeava". Tavallaan, olen päätynyt tähän tilanteeseen, vaikka en ole halunnut tähän; toisaalta, en ole vaikuttanut mitenkään tähän suuntaan, vaan tilanteeni ovat ulkoiset paineet luoneet - toisaalta en ole vaikuttanut myöskään toiseen suuntaan. Aina kun jälkikäteen ajattelen päiviäni, tuntuu, kuin olisin elänyt ne unessa: katsellen niitä sivusta, mutta voimalla vaikuttaa niihin vain toivomalla - ja unissahan harvemmin voi itse vaikuttaa tapahtumiin, niin että ne toivomukset päättyvät miten sattuu.
Eroaako elämä paljoa unesta? En tiedä, mutta tämä päivä, ja monet muut samanlaiset, saavat minut miettimään. Ja miten siitä unesta voisi herätä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti